Samille kommentin kommentti: fine ! Voiko tuon enää paremmin sanoa, siis tuon uhri-narratiivin yliarvostuksen tietyissä piireissä. Kiitos.
Se täytyy kuitenkin sanoa että toistaiseksi ruotsalaiset ovat osanneet jotenkin riippumattomammin jakaa kirjallisuuden Nobelinsa kuin norjalaiset rauhanpalkintonsa, jolla norskit oikeastaan tekevät pystiä jakaessaan ihan suoraa politiikkaa (Obama oli tästä ihan tyyppiesimerkki viime vuosilta). Ihme kyllä, että yllättäen se meneekin ruotsalaisten eduksi, sillä tiedämme kaikki ruotsalaisten maailmanmestaruustason kyvyt juuri tuolle uhri-narratiivi -osastolle aplodeeraamisessa.
Oma suosikki (vaikka toisaalta tuo mitä välii on paras asenne tähän kisaan) olisi kyllä Cormac. Ura lienee jo ohi. Ja saavutukset ovat vastaansanomattomia. Saramago sai myös omansa, ja ansaitun, juuri samassa vaiheessa vaikka vielä sitten julkaisikin. Dylaniin pätisi kyllä samat perusteet kuin McCarthyynkin ja Joseen, mutta Bob jäänee ikuisesti vain vedonlyöntitoimistojen listoille.
Jos Akatemia haluaisi pistää kunnolla ranttaliksi, tehdä rohkean ajankohtaisen valinnan elämänurapalkinnon sijaan, mitä epäilen, niin pysti Houellebecqille ja kovaa vauhtia Tukholmasta karkuun…(enkä ole varma olisiko tapauksessa MH niitä ”kirjallisia ansioita” riittävästi, mutta kenelläpä niitä olisikaan, jos yleisesti ajatellaan, kirjallisuushan on aina yksilöurheilua sekä tekijän että sen kokijan osalta)
